Bertta sulkee takaluukussa olevan kuljetushäkin. Hilla, pörheäturkkinen lapinkoira, ynähtää ja painautuu kohtaloonsa tyytyen makuulle. Se tietää jo entuudestaan, ettei aivan heti pääsisi häkistä pois. Hillan vierestä kuuluu naukaisu. Kissaveljekset Mortti ja Vertti ovat samassa kantokopassa. Vertti maukuu levottomasti ja yrittää avata, tassulla kiukkuisesti huitoen, kopan luukkua. Mortti ei ole moksiskaan, vaan on jo syvässä unessa. Kohta Verttikin asettuu. Se painautuu tiukasti Morttia vasten ja alkaa kehrätä.
Bertta jatkaa loppujen matkatavaroiden lastaamista autoon. Saatuaan homman hoidettua, hän kääntyy vielä kerran – suunnatonta ikävää tuntien – katsomaan kohti taloa, joka on ollut hänen kotinsa jo yli kaksikymmentä vuotta. Yhtä kauan kuin mitä hän on ehtinyt olla yhtiön palveluksessa – vai pitäisikö nyt jo ehkä sanoa: ehti olla yhtiön palveluksessa ennen yt-neuvottelujen myötä tulleita potkuja?
Asunnon pikimustat, valottomat ikkunat näyttävät tyhjiltä ja murheellisilta. Niiden molemmilta sivuilta erottuvat laimeasti, Marimekon Unikko-kuviolliset verhot. Bertta muistaa vieläkin elävästi hetken, jolloin hän oli ensi kertaa ripustamassa verhoja ikkunaan.
(23 vuotta sitten)
– Katso mitä ostin, Bertta höpöttää.
– Hain nämä tänään verholiikkeestä. Olivat ehtineet ommella valmiiksi, Bertta jatkaa höpöttelyään samalla esitellen innokkaasti uusia verhojaan.
Kohta Bertta on jo ennättänyt nousta keittiöjakkaran ylimmälle tasolle ja alkaa pujottaa verhoa, sen yläreunaan valmiiksi kiinnittämistään liu’uista, verholaudan takana olevaan kiskoon. Hän oli jo miltei saanut verhon kokonaan pujotetuksi paikalleen, kun tasapaino yllättäen teki tepposet.
Jakkara kallistui äkisti ja Bertan ote verhosta lipesi. Hän haroi käsillään ilmaa mutta ei saanut otetuksi niillä mistään tukea. Bertta tunsi miten keittiöjakkara hävisi jalkojen alta. Aika tuntui seisahtuvan. Ilmalento jatkui. Kuului voimakas kumahdus. Talousjakkara oli kaatuessaan osunut ikkunan alla olevaan patteriin. Ääni jäi kaikumaan Bertan korviin. Loputtomalta tuntuneen hetken kuluttua kaikki oli ohi.
Bertta oli ollut niin innoissaan, ettei ollut huomannut yhden keittiöjakkaran jaloista jääneen lattialla lojuvan kirjan päälle. Hän teki niin mahtavan ilmalennon, että moni trapetsitaiteilija olisi ollut kateellinen nähdessään suorituksen. Bertta ei vieläkään käsitä, miten kummassa hän oli rytäkän seurauksena päätynyt sohvalle anopinkieli sylissään.
Vanhat muistot alkavat naurattaa Berttaa. Hymy huulilla karehtien hän avaa auton oven ja istahtaa ratin taakse. Huokaa syvään, pyyhkäisee silmäkulmiaan ja käynnistää auton. Nyt on mentävä. Hän päättäisi vasta myöhemmin, mitä asunnolle tulisi tehdä.
Hopeanharmaa katumaasturi kääntyy portista kadulle ja jatkaa katuvaloissa syksyn väreissä loistavan puiston reunaa aina seuraavaan risteykseen, josta se kääntyy. Vähitellen auton ääni vaimenee ja sen valot kaikkoavat näkyvistä.
Vastaa