Bertta näppäilee tottuneesti konettaan, mutta kirjoittamisesta ei tahdo silti tulla mitään. Keskittyminen on lähes kokonaan mennyttä. Tänään on kulunut kaksi viikkoa siitä, kun johto ilmoitti aloittavansa yt-neuvottelut. Iltapäivällä selviää, kuka jää, ja kuka joutuu tyhjentämään oman työpisteensä.
Bertta vilkaisee toimiston seinällä olevaa kelloa, ties kuinka monetta kertaa. Se on vasta kahdeksaa yli yhdeksän.
– Eikö aika lainkaan kulje, hän ajattelee tuskaisesti ja kurottaa samalla kätensä pöydällä olevaa suurta laakeaa teekuppia kohti, jonka ottaa mukaansa.
Suuri laakea maaruskan sävyjen peittämä teekuppi kädessään Bertta suuntaa askeleensa hänelle niin tuttuun taukohuoneeseen. Huone on tyhjä kuten aina tähän aikaan. Nuoremmat tykkäävät käydä ulkona kahvitauoillakin.
Vedenkeitin napsahtaa. Bertta kaataa siitä kuumaa vettä kupissa odottavan teepussin päälle, ja jää odottamaan teen hautumista. Hetken päästä kupista alkaa nousta yrteiltä tuoksuva sakea höyry. Tuoksu on miellyttävä, aromikas, mutta Bertta ei sitä huomaa. Hän istuu ikkunan edessä olevan pöydän äärellä, syviin mietteisiinsä vaipuneena.
On yli kaksikymmentä vuotta siitä, kun hän tuli taloon. Herranen aika, onko siitä niin kauan? Työvuosiakin on vielä joitakin jäljellä. Ei kuitenkaan niin montaa, että tuskin kukaan enää palkkaisi. Hän ei ole työmarkkinoilla sitä kuuminta materiaalia, ollut enää moneen aikaan.
Bertta huokaisee syvään, ja nostaa teekupin huulilleen. Juuri sopivaa. Hän pitelee kuppia molemmin käsin siemaillessaan, ja laskee sen eteensä pöydälle vasta tyhjäksi juotuaan.
Taukohuoneen ikkunat tarjoavat upean näköalan ruskan eri sävyissä hehkuvaan puistoon. Katsellessa puistoa alkavat yllättäen muistot nousta mieleen ja kyyneleet pyrkivät silmiin. Teekuppi, jota hän puristaa jälleen käsissään, on Bertalle paljon enemmän. Se on kuin uskollinen ystävä. Ystävä, joka muistuttaa huolten täyttämää mieltä jostain tärkeästä, mikä on tapahtunut kauan sitten.
Aluksi muisto on utuinen ja häilyvä. Se alkaa kuitenkin vähitellen tarkentua. Kohta mieleen alkaa virrata yhä vain enemmän jo aikaa sitten unohtuneita muistikuvia. Ne ovat ensin härnääviä pieniä paloja sieltä täältä, kunnes yksi osa tarttuu toiseen ja toinen toiseen muotoutuen ehyeksi kokonaisuudeksi.
Bertta pyyhkii silmäkulmiin pyrkineet kyyneleet nopeasti pois ja lähtee teekuppi mukanaan takaisin oman työpöydän ääreen. Ottaa rutiininomaisesti pöydällä olevasta pumaskasta päällimmäisen. Pakottaa itsensä keskittymään, ja laittaa vapisevat sormensa näppäilemään aiempaa rivakammin.
– Se on sulle…
– Haluun, että muistat mut ja tän paikan.
Bertta säpsähtää, ja näppäily taukoaa. Ei. Hän ei halua muistaa enempää. Ei nyt. Ei varsinkaan tänään. Se tekee ihan liian kipeää. Hän jatkaa kirjoittamista, ja antaa sormiensa liikkua näppäimistöllä vielä entistäkin rivakammin toivoen muistojen jättävän hänet rauhaan.
Lounastauon jälkeen Bertan vatsaa alkaa nipistellä. Nyt hän ei kykene enää lainkaan keskittymään kirjoittamiseen, vaan vilkuilee levottomana seinällä olevaa kelloa. Näyttää kuin kello sahaisi aikaa edestakaisin liikkumatta lainkaan eteenpäin.
Aika vain matelee. Vähitellen nipistely vatsassa muuttuu väänteiksi. On pakko lähteä vessaan.
Bertta pesee käsiään ja katsoo kalpeaa kuvajaistaan vessan peilistä.
– Ole kiltti. Ota se.
– Ei. Ei nyt. Bertan aivot takovat. Sydän jyskyttäen hän kumartuu huuhtelemaan kasvojaan viileällä vedellä.
Puhelimeen saapuneen viestin ääni saa Bertan havahtumaan todellisuuteen. Kädet tärisevät ja sydän hakkaa niin, että sormet sohivat minne sattuu. Lopulta, pitkän taistelun jälkeen hän onnistuu avaamaan saapuneen viestin.
– Hei Bertta! Ole hyvä ja tule huoneeseeni. Puhelimen näytöllä näkyy esimiehen kirjoittama lyhyt, ytimekäs viesti.
Jatkuu…
Miten Bertan käy yt-neuvottelussa? Mitä ovat muistot, jotka häntä piinaavat? Seuraa blogia, jos haluat tietää.
Vastaa