Saunasta tultuani jään istumaan saunan terassilla olevalle penkille. Oven läpi kuuluu yhä peseytymisen ääntä. Mieheni on malttanut lopettaa löylyttelyn. On pimeää, mutta se ei ole vielä kovin sakeaa. Vedenpinnan erottaa melko hyvin. Tuuli on laskenut. Kaukana rannoilla, ja saarissa näkyy siellä täällä harvakseltaan pieniä valopisteitä, mutta ne ovat melkoisesti vähentyneet. Mitä pidemmälle syksy etenee, sitä vähemmän täällä on valoa. – Täydellistä, ajattelen.
Saunan ovi avautuu. Lämminsävyinen valokeila leikkaa terassin pimeyttä, vain hetkisen. Ehdin kuitenkin hyvin erottaa, miten mieheni kuuman kostea iho höyryää syksyisen viileässä ilmassa. Annettuaan ihonsa kuivahtaa, hän kietoo kylpytakin ylleen, ja tulee istumaan viereeni.
Sanoja ei tarvita. Siinä me, kaksi vanhaa varista, istumme rinta rinnan, ja kuuntelemme hiiren hiljaa täydellistä hiljaisuutta. Kun kesä on ääntä ja eloisuutta, syys tarjoaa vastapainoksi tervetullutta hiljaisuutta ja rauhaa. Hiljaisuudessa tunne erämaan läheisyydestä vahvistuu. Tuntuu, miten se ulottuu aivan pihapiiriin asti. Pimeys sakenee, ja laskee yllemme suojaisan näkymättömyyden verhon.
Yllättäen rannasta lähtee hiljalleen etenemään vana. Veden pinta on aivan tyyni, ja vana erottuu siinä vielä melko hyvin. – Mikä kumma tuo on, kuiskaan. Katsomme haltioituneena meitä kohden äänettömästi lipuvaa vanaa. Sen tullessa kohdallemme erotan juuri ja juuri veden pinnalla olevan mustan hahmon. Jokin eläin se on, mutta mikä? – Miten ihmeessä se voi uida noin hiljaa, kuiskaan taas. Vana jatkaa äänettömänä matkaa ohitsemme, suunnaten kulkunsa lähimpään rantaan.
Myöhemmin, vetäydyttyämme grillimajan tulille lämmittelemään, minun on aivan pakko googlata näkemämme. Antamani kuvauksen pohjalta on mahdollista, että kyseessä oli saukko, joka lähti aavemaisen ääneti yölliselle saalistusretkelleen.
Nuotio loimuaa grillissä, ja savun tuoksu leijuu majassa. Syksyinen tunnelma on täydellinen. Kaiken tämän kruunaa ulkoa kantautuva, pimeässä, järven yllä lentävän kuikan kaihoisa huuto.
Vastaa