Kuljen ilta-auringon saattamana Keuruun Pihlajavedellä olevalle Erämaakirkolle (Vanha kirkko) johtavaa, loivasti ylöspäin viettävää, polkua pitkin. Hyttyset tanssivat ympärilläni. Polun molemmin puolin on metsää, etupäässä kuusikkoa. Joukossa on huomattavasti vanhoja ikiaikaisia puita, joiden oksilla roikkuu toinen toistaan tuuheampia naavatuppaita.
Jään hetkeksi ihailemaan tuota vanhaa metsää. Ei olisi lainkaan mahdotonta kohdata täällä itse metsän kuningasta, karhua. Tiedä vaikka tarkkailisi sopivan matkan päässä nytkin uteliaana kulkuani. Aistini valpastuu ja kuuloni herkistyy. On hiljaista. Huokaisen. Vedän keuhkoni täyteen puhtaan raikasta erämaan ilmaa, ja jatkan polkua eteenpäin.
En edes ole vielä päässyt perille asti, kun jo näen edessäni yli 200-vuotiaan jykevistä hirsistä veistetyn kirkkovanhuksen, joka yhä seisoo vaatimattomana, mutta ryhdikkäänä keskellä tätä vanhaa ikiaikaista metsää. Kiitos tästä kuuluu heille, jotka pelastivat aikoinaan rappiolle joutuneen kirkon, kunnostamalla sen entiseen loistoonsa. Ehkäpä tässä kohden pitäisi kuitenkin ennemminkin sanoa, hillittyyn, mutta arvokkaaseen vaatimattomuuteensa.
Ennen sisälle menoa kierrän kirkon ympärillä olevan kalmiston. Heti portista sisään astuessani seisahdan hiljentymään, vielä juuri ja juuri maasta erottuvan kohouman ääreen. Kertoman mukaan tähän on haudattu työmies, joka kirkkoa rakentaessaan putosi kirkon katolta ja menetti henkensä. Hänet haudattiin putoamispaikalleen.
Kirkon ympärillä oleva kalmisto on luonnonkivistä rakennetun aidan rajaama, vaatimaton ja aidon luonnollinen. Siellä on vain jokunen muistokivi, ja risti. Muilta osiltaan se on niittymäinen, ja kirkon seinustan vierellä kasvaa runsain mitoin mustikan varpuja. Seisahdan hetkiseksi kirkon takana olevan vanhan muistokiven eteen, jossa lukee ”Nälkään kuolleiden muistolle.” Hiljennyn ajattelemaan heitä, ja myös kaikkia niitä muita, jotka täällä hiljaisuudessa, keskellä ainutlaatuista erämaaluontoa saavat levätä rauhassa.
Seison kirkon sisälle johtavalla ovella, ja käännän siinä olevasta valtavan suuresta avaimesta. Ovi aukeaa. Astun eteistilaan, johon tulee valoa ainoastaan avonaisesta ovesta. Minua tervehtii anovalla katseellaan, käsi ojennettuna oleva vaivaisukko. Sen katse on niin anova, että alan vaistomaisesti kaivella takkini taskuja, olisiko niiden pohjalla edes muutama unohtunut kolikko? Samassa, kun huomaan eteisen toisella seinustalla nojaavat jalkapuut, huokaisen helpotuksesta käteni osuessa taskuni pohjalla oleviin kolikoihin. Ojennan ne hymyillen vaivaisukolle. Säästyinpä jalkapuulta, ajattelen nauraen.
Kirkkosalin ovella mykistyn. Tunnelma on äärettömän vaatimaton, mutta samalla myös hyvin lohdullinen. Holvikatto ei nouse korkeuksiin, kuten kirkossa voisi olettaa, vaan se on suhteellisen matala. Tuntuu, kuin jonkun kädet lepäisivät lohduttavasti hartioillani. Yksinkertaisesti, tunnen itseni tervetulleeksi.
Istuudun alttarin edessä olevaan toiseen penkkiriviin, ja katselen yhä mykistyneenä ympärilleni. Miten vaatimaton, lähes ilmeetön voi olla näin lohdullisen kaunista?
Ajatukseni alkavat lipua kaukaiseen meneisyyteen. Annan itselleni luvan irtautua nykyisyydestä, ja matkaan n. 245-vuotta taaksepäin. Mielikuvissani korviini alkaa kantautua sahaamisen ääni, kun sahaus lakkaa, kuulen miten puu rysähtää osuessaan kaatuessaan maahan. Kohta alkaa kuulua oksimisen ääntä. Työmiesten äänet ja kirveen pauke täyttää sakean metsän.
Nään, miten kylän riskit miehet ovat kaatamassa täällä metsää pois kirkon tieltä, miten he ovat kiskoneet kantoja irti maasta. Hetkinen. Eiväthän he kantoja kiskoneet, ainakaan niitä jotka yhä ovat kirkon lattian alla. Jos tiedot pitävät paikkansa, kirkon rakentamiseen meni aikaa vain kaksi vuotta. Ahkeraa, uurasta väkeä. Miltä täällä on mahtanut tuolloin vuonna 1780 – 1781, kun kirkkoa on vielä rakennettu, näyttää? Teitä ei vielä ollut. Eikä tullut vielä pitkään aikaan. Miten he ovat tähän paikkaan oikeastaan kirkon rakentamisen suhteen päätyneet? Miksi kirkko rakennettiin juurikin tänne, keskelle erämaata?
Ehkä he olivat täällä vielä tuolloin enemmän metsästäjäkansaa. Kokivat erämaan laajat metsät, jotka tarjosivat heille elannon, pyhäksi paikakseen. Ja siksi rakensivat kirkon juurikin tänne. Mene ja tiedä. Paljon on kysymyksiä, vailla vastauksia. Sanotaan että kirkko rakennettiin luvatta. Alunpitäen lupa oli saatu rukoushuoneelle, mutta kyläläiset halusivat itsepintaisesti kirkon. Tulihan siitä sanomista, mutta kirkko jäi kuin jäikin tänne, keskelle erämaata.
Havahdun ajatuksistani. Aurinko on alkanut laskea. Sen säteet taittuvat sisälle kirkkoon lännen puolella olevasta toision ikkunasta. Mistä nuo ilmestyivät? Ikkunasta tuleva valo synnytti seinään varjoja, mutta millaisia? Ne ovat ihmisten varjoja. – Hyvää iltaa, sanon. Ei vastausta. Varjot vain ovat siinä, ja tulvat esiin yhä paremmin ulkoa tulevan valon alkaessa taittua enemmän. Hetken kuluttua käännyn, ja huomaan myös toiselle seinälle ilmestyneen samanlaisia varjoja. – Hyvää iltaa, sanon heillekin. Ei taaskaan vastausta.
Oloni on rauhaisa ja lohdullinen. Tovin varjoja katseltuani on aika lähteä. – Näkemiin, sanon ja lähden hitaasti kävelemään kohti kirkon ulko-ovea. Koettaen vielä imeä itselleni kaiken kirkkosalin nöyrästi suomasta, tuosta uskomattoman vaatimattoman lohdullisesta tunnelmasta. Tullessani ulos on jo hämärää, ja syksyn viileys alkaa laskeutua. Vedän villatakkini ylle tiukemmin, ja lähden kävelemään takaisin samaa ikiaikaisen metsän keskellä olevaa polkua, kuin mitä aiemmin olin tullutkin. He. Keitä he olivatkaan olleet? Jäävät Erämaakirkon rauhaan.
Vastaa